Luottamuksesta.

 
Luottamuksesta. -äänite. Kesto 9:41
Janiika Määttä

Kävelen polkua pitkin. Ympärillä pauhaava puhuri heiluttelee sananjalkoja, jotka yltävät kutittelemaan jo kylkiin saakka. Luonnossa tapahtuu taas kahden hiljaisen päivän jälkeen ja niin minussakin.

Olen kirjoittanut seuraavan tekstin melkein valmiiksi, mutta pallessa puristaa aina, kun ajattelen tekstiä ja sen julkaisemista. Tiedän tuntemuksen tarkoittavan — Ei. Jostain syystä, ei ole oikea aika kirjoitukselle tai ehkä se ei näe päivänvaloa koskaan. Olen luvannut kuunnella itseäni, joten päästän kirjoituksesta irti ja annan lipua pois tuulen kuljettamana. Ja päätän luottaa, taas kerran.

Tuulee niin kovaa, etten meinaa kuulla ajatuksiani ja laskeudun irti päästämisen jälkeiseen tyhjyyden tilaan. En tiedä tulevasta, taaskaan. Tämä paikka, tyhjyys, on yhtä aikaa sekä niin epämukavaa että kiehtovaa. Tuuli riepottelee hiuksia ja takin liepeitä. Alan tuntea tietämättömyyden tilassa tuttua kannattelua. Tunnen selkärankani, johon tukeutua ja kuulen tyhjyydestä olennaisimman — Kirjoitan tietenkin tästä, eli luottamuksesta.



© Janiika Määttä



Kirjoittaminen julkisesti, on tehnyt itselleni näkyvämmäksi sen, mitä sisälläni harjoittelen jatkuvasti. Luottamusta, irtipäästöä ja heittäytymistä. Miten paljon ihana, rakas mieleni haluaisikin olla ohjaksissa, ja saan olla valppaana, etten ohjaudu kontrollista ja pelosta käsin. Harjoitus tapahtuu niin isossa kuvassa, kuin päivittäisissä valinnoissakin.

Ajattelen, että luottamus ja pelko tulevat aina samassa paketissa. Meidän suurimmat unelmat sekä toiveet, elävät varjoissa ja nostattavat pintaan myös suurimmat pelkomme. Jotta kykenemme aidosti luottamaan, vaatii se ensin omien pelkojen silmiinkatsomista. Meidän tehtävänä on tutustua tuohon pelkoon ja antaa sen kertoa oma tarinansa. Pelko on mielen ruokaa ja polttoainetta, ja jos uskomme pelon viestin totuutena, emme uskalla koskaan tehdä muutosta. Jäämme pelkojemme vangiksi ja sisäinen ääni tukahtuu mielen hälinän alle. Jos taas uskallamme liikkua eteenpäin, pelosta huolimatta tai sen kanssa, saamme todella kokea mitä on luottamus ja elämänkannattelu.


© Janiika Määttä


Toivon, etteivät sanat irtipäästö ja antautuminen jäisi vain kliseisiksi ilmaisuiksi, vaan saavat jotain konkreettista mihin kiinnittyä. Siksi kerron sinulle irtisanoutumisestani. Eli siitä, kun päätin tietoisesti luottaa sisäiseen ääneeni mielen pelkojen sijaan.


Olin hyvässä, vakaassa vakityössä. Osa minua rakasti työtäni, mutta olin silti usein vastatusten sen kanssa, etten voi täysin toteuttaa itseäni. Vaikka työssäni oli paljon vapauksia, silti moni asia määrittyi ulkopuoleltani. Sisälläni oli kytevää ristiriitaisuutta, joka alkoi näkyä tyytymättömyytenä ja muuna oireiluna. Olin kipeänä useammin kuin nyt, sillä en voinut elää omaa rytmiä ja sisäisyyttä kunnioittaen. Jokin minussa alkoi vetää poispäin ja aloin ymmärtää, ettei tämä tapa elää ole se mistä unelmoin. Aloin kuulla houkuttelevia kuiskauksia — Itseä kuunnellen voi todella elää.

Irtisanoutumiseni ei tapahtunut hetkessä. Se alkoi itää pinnan alla, pimeydessä. Kuulostelin ja ihmettelin voiko tällainen muutos olla edes mahdollinen. Olin rakentanut turvaani taloudelliselle vakaudelle. Yritin järjestää toimeentuloni niin, että minulla olisi varmuus toimeentulosta jatkossakin. Voin luvata käyneeni läpi kaikki mahdolliset toimintasuunnitelmat sen varalle, ettei tarvitsisi hypätä niin suurta loikkaa — Lyhyempi työviikko, opiskelut työn ohessa, virkavapaa ja niin edelleen. Koitin rakentaa turvaa, jonka kanssa olisi helpompi hypätä uuteen. Paikkaan, missä en ole koskaan ollut, ja jota en voi hallita.

Mielen keinot yrittää ratkaista tulevaa muutosta, eivät koskaan vieneet eteenpäin. Muistan, kun maaliskuussa kuulin Tommy Hellstenin sanat, jotka meni kutakuinkin näin — “Katastrofeja ei tarvitse odottaa, niitä voi luoda itse. Kun tietoisesti rikkoo sen, mistä on saanut turvansa, syntyy turvattomuus, joka panee etsimään syvempää turvaa.” Sanat kolahtivat ja tajusin jääneeni liian pitkäksi aikaa odottelemaan luottamusta. Tuosta hetkestä lähtien minussa alkoi elää sisäinen muutos. En odottanut turvaa enää ulkopuolelta, vaan kuulostelin pelkojani ja todellisia toiveitani kasvattaakseni sisäistä turvaa.


© Janiika Määttä


Hakeuduin usein hiljaisuuteen, metsään, puunrungolle makoilemaan, jotta kuulen itseni. Annoin omille epäilyilleni aikaa, tilaa ja ymmärrystä. En halunnut irtisanoutua kohdasta, jossa lähettelisin epäluottamuslauseita elämälle. Rohkeus ja luottamus kasvoi sitä mukaa, mitä pelkoja kohtasin. Jäin kesälomalle enkä enää yrittänyt ratkaista tulevaisuudenkuvioita. Tiesin päätöksen tulevan, kun aika on kypsä. Viimeisellä lomaviikolla makoilin taas tuttuun tapaan metsässä kuulostelemassa ja silloin tunsin koko kehollani olevani valmis. Irtisanouduin heti töihin palattuani.

Hyppäsin uuteen määrittelemättömään ilman mitään suunnitelmia, sisälläni vain hiljainen tieto, joka kertoi tekeväni oikein. Tarvitsin luottamuksen kasvuun aikaa, mutta kun olin valmis päästämään irti, sain laskeutua elämän kannatteluun. Nyt vajaa vuosi myöhemmin, voin kertoa — minua on kannateltu enemmän kuin olisin osannut omissa suunnitelmissa kuvitellakkaan. Elämä on vienyt minua paikkoihin, jollaisia en olisi osannut itselleni suunnitellakaan. Vasta tyhjyydestä olen alkanut hahmottaa suuntia, jotka ovat juuri minun näköisiä. Vaikka en vielä tiedä varmuudella, miten itseni tulevaisuudessa elätän, luotan kaiken järjestyvän jatkossakin. Kunhan vain kuuntelen sisäistä ääntäni ja luotan, näen seuraavan askeleen aina yksi kerrallaan.


© Janiika Määttä


Kun haluamme muutosta ja uutta suuntaa, meiltä kysytään ensin kykyä luottaa. Välillä elämässä on kiperiä kohtia, jolloin tahtoisimme saada nähdä ensin tulevaan, ennen suuren päätöksen tekemistä ja muutokseen heittäytymistä. Haluaisimme ensin saada täyden varmuuden kaiken menevän hyvin, jotta voisimme luottaa.

Jos nyt eroan, irtisanoudun, muutan tai vaihdan suuntaa, saanhan jotain parempaa tilalle?

Mutta ei elämä tapahdu niin. Emme saa ensin luottamusta hopeatarjottimella, viinirypäleiden ja täydellisten suunnitelmien kera tarjoiltuna, ja sen jälkeen lempeää kehoitusta hypätä elämän turvalliseen syleilyyn. Vaan elämä näyttää ensin kohdan, joka kaipaa muutosta. Se on kohta, jossa on jatkuvaa epämukavuutta, kipuilua, elämätöntä elämää tai tukkeutunutta oloa. Jonka jälkeen se kysyy, haluanko todella muutosta? Ja varmistaa vielä, luotanko todella?

Kun on hyppäämässä laskuvarjolla, täytyy kyetä luottamaan, että laskuvarjo aukaistaan ikuisuudelta tuntuvan vapaapudotuksen jälkeen. Jos jäämme pelon tarinoihin kiinni, emme uskalla hypätä koskaan. Vasta kun olemme tehneet eleen kohti luottamusta, eli hyppäämme tuntemattomaan, elämä avaa laskuvarjon ja voimme ihastella ympärillemme nähdäksemme aivan uusia huikeita maisemia, näköaloja, mahdollisuuksia ja ratkaisujakin.

Emme voi tietää miten paljon hyvää meille on tarjolla, jos emme heittäydy.

Elämä on aina meidän puolella. Luotatko siihen?

Keneen tai mihin luotat kaikista eniten?

Kenen puoleen käännyt, kun kaipaat luottamusta?

Mistä haluaisit päästää irti?

Minkä muutoksen haluasit tehdä?

Mikä muutoksessa pelottaa eniten?




20. kesäkuuta 2024. Vuoden pisimpänä päivänä, kesäpäivänseisauksena.

Rakkaudella,

Janiika







Edellinen
Edellinen

Voimana sisäinen turva.

Seuraava
Seuraava

Kohtaaminen sisäisen lapseni kanssa.